Kukaan ei osannut auttaa. Oli kuin kaikki olisi ollut ohi jo aikoja sitten ja se, mikä oli jäljellä, oli vain kaikua kertomassa siitä, että mitään ei ollut enää tehtävissä. Ehkä ensi elämässä.
    Maailma oli ihmeellinen paikka, mutta se, mikä vaikutti todelliselta oli kaikessa hämmästyttävyydessään liian itsestäänselvää ja täydellistä ollakseen totta totuuden varsinaisessa merkityksessä. Jossakin syvemmällä täytyi olla jotakin, joka vastaisi kysymykseen olemassaolon luonnosta. Epätoivo kasvoi kasvamistaan.
    Tunsin, että en kuulunut tänne. En ansainnut olla täällä, vaikka todellisuudessa täällä olin, enkä muuta voimavaroineni voinut. Olinko epäoikeutettu? Kuvittelinko vain?
    Oliko ulkopuolisessa maailmassa mitään, mikä olisi voinut kertoa totuuden, täyttää aukko itsessäni, tai edes jollakin tapaa olla vastaus mihinkään? Oliko yhteinen ulottuvuutemme vain tyhjää avaruutta meidän täytettäväksemme? Oliko tyhjyyden täyttäminen kysymyksinemme ja olemuksinemme elämän tarkoitus? Miksi olin elossa? Kuolinko koskaan? Elinkö edes todella?
    Elämä ei tuntunut tuovan vastausta mihinkään mieltäni piinaavaan jonkin puuttumiseen. Mikä se oli, mitä vailla olin? Tulisinko koskaan edes tietämään? Pimeydessä tunsin kuoleman pitelevän vastausta tummassa näkymättömyydessään. Sekin lienee ollut vain harhaa, turhaa toivoa siitä, että kuolema olisi vastaus mihinkään. Ehkäpä elämä oli vain kurjaa sattumaa, pieni toivon pilkahdus jonkin merkityksellisyydestä täydessä merkityksettömyyden avaruuksien hullunmyllyssä.
    En odottanut yksin. Monet muut lisäkseni odottivat jonkun saapuvan ties mistä kaukaisista maailmoista pelastamaan meidät tästä kadotuksesta. Oliko tämä kenties helvetti, josta vanhat kirjat varoittelivat? Olimmeko yksin?
    Oliko kaikki vain harhaa, josta piti pysyä loitolla? Jos luopuisin kaikesta, niin saavuttaisinko mitään tilalle? Mitään todellisempaa, jotakin tuhoutumatonta ja ohitse menemätöntä.
    Katselin tummaa taivasta kuin viimeisen kerran. Turhaa toiveajattelua. Kukaan ei tulisi.
    Olimmeko kirottuja vai siunattuja? Oliko se niin yksinkertaista? Fyysinen ulottuvuutemme tuntui olevan ainoa todellinen. Mitä varten se oli olemassa? Miksi vain se oli olemassa? Entä unet? Mitä varten unet olivat ja oliko niistä mitään hyötyä? Olivatko ne kenties mahdollinen tie ulos tästä kärsimyksestä? Entäpä meditaatio? Mitä se edes oli loppujen lopuksi? Oliko vastausta missään?
    Turhaan painin kysymysten parissa joihin aivoni eivät olleet tarpeeksi kehittyneet oivaltamaan minkäänlaista vastausta.
    Oliko maailma vain päässäni? Jaoinko itseni lukemattomiin eri osiin ja kuvittelin olevani jotenkin erillinen osanen kaikesta muusta minkä koin ja olin havaitsevinani? Olivatko muut ihmiset esimerkiksi vain mieleni epätäydellisyyden tulos? Olivatko muut ihmiset itseni heijastumia? Kuvittelinko olevani erillinen olento?
    Aloin kyllästymään, mutta edelleenkin vain toivoin. Ulkopuolella oli edelleenkin hiljaista kaikessa mylleryksessessään. Ei vastausta.